Terveydeksi!

Palasin tänään paikkaan, jossa olen viimeksi ollut ehkä kaksi vuotta sitten. Tai juuri tässä kyseisessä paikassa ehkä viisi vuotta sitten. Kuntosali. Salihistoriani on alkanut juurikin samaisesta paikasta, noin kymmenen vuotta sitten, kun muutin kaupunkiin. Hiljaiseloa on ollut liian pitkään. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään lopullinen ratkaisu. Kaksi viikkoa nyt alkuun kokeilua, ilmaiseksi kun saa.

Salin juoksumatolla lämmitellessä katselin itseäni peilistä. Hyi! Jotain kummallista on jossain vaiheessa päässyt käymään, sillä olen ihan liian laiha. Lihaksia ei missään! Olkapäät törröttää ja vyötärö on lommolla. Pohkeet ihan olemattomat riut. Naama on kalpea. En halua näyttää tälle.

Olen jo pitkään haaveillut jonkin urheiluharrastuksen aloittamisesta. Pää tarvisisi kaiken tämän kiireen keskellä hetken, jolloin ajatuksen voi heittää narikkaan ja kurittaa itseään muulla tavoin. Ruokakin saattaisi alkaa taas maistumaan, jos liikkuisi enemmän. Harvemmin kukaan kai salille sen takia menee, että söisi enemmän. Mutta kukin tavallaan. Juoksua varten pitäisi ostaa uudet lenkkarit. Salilla näytti homma sujuvan kymmenenkin vuotta vanhoilla vermeillä. Tai sujuvan ja sujuvan.. mutta jospa se kahden viikon jälkeen.

Painan nyt melkein saman verran kuin vuonna 2009. Tuolloin insinöörin opinnäytetyö söi voimia ja kiloja. Olin ihan kamala riuku. Välillä painoin taas melkein 8 kg enemmän. Silloin oli jo tukala olo. Aika nihkeää huomata, että on samanlainen jojoilija kuin kaikki muutkin naiset :) Nyt painoa on syönyt stressi ja sen tuomat mahaoireet. Ruokavalio, jossa kaikki entiset lempiasiat on kielletty. Sitä huomaa äkkiä, että syöminen ei kiinnosta, kun ei saa ruokaan makua tai vaihtelua. Tai kai sitä saisi, jos osaisi.

Olen salaa elätellyt toiveita, että kaikki vatsaoireet olisikin stressin ja epäsäännöllisen ruokailun aiheuttamia. Että ei minulla mitään ärtyvää suolta olisikaan. Mutta enpä silti ole uskaltanut kokeilla tavallisia ruoka-aineita. Ensin pitäisi saada apua stressiin. Saada elämä ja koulu ja työ ja ne harrastukset tasapainoon. Eihän kukaan tätä muuten jaksa! Mutta ei pidä keulia. Katsellaan kaksi viikkoa rauhassa, miltä se liikunta taas tuntuu. Ja jos se tuntuu hyvälle, pitää asialle jotain tehdä. Jos vaikka sen hysteerisen panikoimisen [en jaksa, en ehdi, en osaa] sijaan lähtisi salille ja jatkaisi hommia sitten, jos pää toimii paremmin. Muutama tunti viikossa voisi tehdä ihmeitä!

Lopuksi muutama vanha kuva. Pahoittelen laatua. Toinen otettu joskus vuonna 2008 ja toinen pari vuotta myöhemmin. Pikkusen on naama muuttunut... En tiedä olisiko pitänyt ottaa vertailun vuoksi kuva nyt? Huh, ehkä parempi, etten ottanut.

Mitään uuden vuoden lupauksia en tee, sillä en niitä pysty kuitenkaan pitämään. Mutta yritetään pitää itsestämme huolta tänä vuonna ja tulevinakin. Jookos? Ei ole järkeä näännyttää itseään koululla ja töillä, jos kaikki pitää koko ajan tehdä hampaat irvessä. Hyvä olisi joskus hymyilläkin :)