Tahdon!

Viime viikonloppu oli kyllä yksi kesän (tai syksyn) kohokohdista, sillä ystäväni meni naimisiin. Tämä ystäväni oli ensimmäinen kaveriporukastamme, joka on päässyt alttarille astelemaan. Itku tuli kirkossa jo siinä vaiheessa, kun kirkot ovet aukesi ja morsiuspari käveli käsikädessä alttarille. Olen vähän herkkä! Mutta tuollaiset ihanat rakkausjuhlat on nykymaailmassa vaan niin mahtavia.. Niin häissä kuin polttareissa tuli naurettua vedet silmissä ja kummatkin kinkerit muistaa varmasti pitkään. Erityinen kehu pitää kyllä antaa juhlien orkesterille, joka soitti tanssittavaa rockmusiikkia. Enpä ole koskaan ennen tanssinut häissä Iron Maidenin Trooperia tai Ozzy Osbournen Crazy Trainia! That's the way I like it!

Herra ja Rouva Jukka

Olin juhlissa edustamassa lapsuuden ystävän ja entisen kämppäkaverin roolissa. Sunnuntaina juhlista takaisin Kuopioon ajellessa muistelin aikaa, jonka asuimme kommuunissa morsiamen ja lukuisten muitten vaihtuvien ihmisten kanssa. Se kommuuni oli ensimmäinen asunto, jonne Kuopiossa muutin. Muuttaminen on ollut minulla aika usein tahdon asia. Ja olen tahtonut muuttaa usein.. Kommuunista tie vei viereiseen kaupunginosaan pieneen yksiöön, sillä tahdoin omaa tilaa. Tästä tahdoimme isompaan asuntoon vuoden asumisen jälkeen. Seuraava muutto ei ollut omasta tahdosta kiinni, sillä vuokranantaja tarvitsi kyseisen asunnon omaan käyttöönsä. Seuraava asunto oli suuri ja homeinen loukko, josta ainakin minä tahdoin pois. Muutto oli edessä upouuteen koskemattomaan kaksioon uudelle asuinalueelle. Seitsemän kuukauden ja elämänmuutosten jälkeen tahdoin tästäkin asunnosta pois ja tällä kertaa päädyin jälleen eri kaupunginosaan, pieneen yksiöön. Sieltä vasta tahdoinkin pois ja helvetin äkkiä (josta kerroinkin jossain aikaisemmassa päivityksessä). Päädyin tilanteeseen, jossa tahdoin maksaa itseni kipeäksi tästä nykyisestä asunnosta. Mutta tästä en tahdo ihan heti pois (ja tähän äiti sanoisi, että "ainakaan vuoteen"). Kelloniemi, Saarijärvi, keskusta, Puijonlaakso, Pappilanmäki, Männistö ja Särkiniemi. Monta paikkaa, joissa on tahto on kuljettanut tämän kahdeksan Kuopio-vuoden aikana. Ja täältä voisin tahtoa sitten joskus sinne lintukotoon, omaan pirttiin metsän keskelle. Nyt olo täällä on kuitenkin hyvä ja voi hyvillä mielin odotella syksyn hetkiä, jolloin kotona on erityisen kivaa olla... pimeää ja kaatosadetta, kynttilöitä ja kirjaa viltin alla.

Syksy, kynttilät, viltti ja hyvä kirja, onnea kotona

Häiden jälkeen olin yötä mummulassa. Häiden jälkeisenä aamuna oli puhetta aviopareista ja erilaisista toisiaan painottavista luonteista. Kuulin tarinoita Amaliasta, joka oli vaarini mummo. Amalialla, joka oli ollut pieni ja vahva nainen, tuntui olleen rautainen tahto ja häntä jopa pelättiin sen takia. Tarina kertoo, että Amalia oli ollut kova kyläilemään ja oli taittanut usein matkaa kävellen tai hiihtäen. Ollessaan jo vanha ja huonokuntoinen, yli 80-vuotias, oli veri vetänyt kylälle edelleen. Jonain talvena tuohon aikaan, Amalian mies, vaarini vaari, oli kieltänyt vaimoaan lähtemästä kyläreissulle, mutta Amalia ei ollut uskonut vaan vetänyt sukset jalkaan ja ajatellut livahtaa miehensä selän takaa kylälle. Amalian mies oli ollut hakkaamassa halkoja pihatien varressa, selkä tielle päin. Amalia oli luiskahtanut suksilla nurin juuri, kun oli ollut hiipimässä miehensä selän takaa. Hän ei ollut uskaltanut huutaa apua, mutta vaarini äiti ja muut tuvassa olijat olivat huomanneen Amalia-mummon kellottavan selällään tiellä, sukset jalassa. He olivat rientäneet nostamaan mummoa pystyyn ja siinä silmänräpäyksessä, kun sukset olivat maata koskettaneet, oli Amalia jatkanut matkaansa kylälle. Tahto on hieno asia!