Niin rakkaita...

Olen viime aikoina paljon muistellut kaikkia edesmenneitä rakkaita. Liekö pyhäinpäivällä ja joululla ollut asiaan jotain vaikutusta, sillä tuolloin rakkaita tulee muistettua haudalla käynnillä. Näitä rakkaita on aina ikävä ja ylpeänä muistelee heitä ja sitä kaikkea, mitä heiltä on saanut ja oppinut.

Tämän postauksen aihe on kuitenkin karvaiset rakkaat. Ikävä on suuri myös karvaisia kavereita. Samalla tavalla ne ovat olleet elämässä mukana ja tallentuneet kultaisina muistoina mieliin.. Vain yhden haudalla on mahdollista käydä muistelemassa, jos sen kummun sieltä metsän reunasta vielä löytää.

Kiki tuli elämääni täytenä yllätyksenä, syntymäpäivälahjana. Taisin täyttää kymmenen vuotta. Tätini kissa teki pentuja ja kyseinen pentu oli jo muutaman kerran saunakassissa lähdössä meille. Voi sitä onnen ja riemun määrää, kun syntymäpäivänä sain kissan syliini! Kikin elämä kesti vain pari vuotta, kunnes se piti nukuttaa vakavan sairauden takia. Tämä pari vuotta oli kuitenkin täynnä uskomattomia hetkiä, joille on itketty ja naurettu vuosia. Kiki oli uskomaton linssilude ja piileksi noiden vuosien aikaan lähes jokaisessa valokuvassa, oli ne sitten otettu missä tilanteessa hyvänsä. Myös maaniset kaudet ja X-asennossa hyppy sohvan takaa jonkun pahaa aavistamattoman persuuksiin oli Kikin erikoisalaa.

Prissi ostettiin mummolaan yhdeltä tuttavaltamme. Tiesimme, että hän oli omapäinen poni, sillä olimme käyneet ratsastamassa sillä ennenkin. Prinssissä asui pieni paholainen, mutta ruokaa se rakasti yli kaiken. Mikä olikaan parempaa kuin nuoret horsmat tai vesiheinä! Prinssi karkasi aidastaan ja talutuksesta lukuisia kertoja, se piehtaroi kärryjen kanssa ja heitti lähes kaikki ratsastajat selästä. Mutta miten hyvälle se tuoksuikaan.. Prinssi lähti meiltä Pietarsaareen enkä sen jälkeen kestänyt edes katsoa muita hevosia moneen vuoteen.

Risse haettiin tutun tutulta Kivijärveltä. Risse oli harmaan norjanhirvikoiran ja suomenajokoiran risteytys. Ihana kahvintuoksuinen pentu, joka oksenti nakkikeittoa kotimatkalla. Emme osanneet sitä kouluttaa, mikä aiheutti myöhemmin ongelmia. Risse oli tarhakoira. Polvessa on arpi muistona, mielessä mökkinaapurilta varastetut salaojaputken liittimet ja kumikenkä. Ja se kuinka Rissestä tuli vanha ja sairas. Se viimeinen lenkki mummolan maisemissa, kun ei jaksanut enää kunnolla kävellä ja kuinka kasvain oli tehnyt syömisestä lähes mahdotonta.

Prinssi, Kiki ja Risse

Halusin nämä minun rakkaat karvakaverit esille, eikä tilaa valokuville vuokra-asunnon seinillä juurikaan ole. Niinpä sain ajatuksen tehdä valokuvista jonkinlaisia sisustustekstiilejä. Päädyin tekemään sohvatyynyjä.

Onneksi minulla on tuo yksi karvainen rakas vielä jäljellä.. Toivottavasti saamme viettää vielä monta vuotta yhdessä ja kerryttää yhtä ihania muistoja kuin muista lemmikeistä :)

Unna-rakas <3